tiedotus

Armaat ihmiset!

Täten toivotan teidät tervetulleiksi seuraamaan elämääni Ranskassa.

Lukemaan voi siirtyä tästä.

Tervetuloa!

Yhtäkkiä

Yhtä äkkiä kuin toukokuu taittui kesäksi, Lahti muuttui taas Ouluksi.
Ihan tuosta vaan menee 22 päivää, minusta ei kuulu, valmistelen asioita, alustan uutta varten.
Elo, elokuu on väliaikaista, irrallista.
Ei kuuluisi enää olla täällä, mieli kulkee jo edeltä muille maille vierahille.

Lähden tänään, kuuden tunnin päästä Ranskaan.

Olen ollut viikon aika hermona, pakkaan, puran, pakkaan, muistan, puran, muistan lisää, pakkaan.
Elämä on muutaman laukun sisällä, on aika riipivää yrittää valita ne asiat mukaan, joissa on minuuden ydin.
Kuulostaa paatokselliselta, mutta tarvitsen mukaan jotain, jonkun turvaverkon, joka suojana uskallan lähteä seikkailuun.

Vuodesta tulee Kokemus, siitä olen varma.
Ajattelin jakaa ajatuksia toisessa osoitteessa jahka saan asetuttua. Kerron siitä sitten lisää.

Kiitos kaikille tätä blogia seuranneille.
Tämä sivusto on ollut väline jäsentää elämää, arkistoida hetkiä, mutta toivon että se on ollut myös paikka, johon muidenkin on mukava tulla, josta muutkin saavat itselleen jotain.

Au revoir - kunnes jälleen näemme!

Rakas joulupukki,

tiedän että jouluun on vielä pitkä aika. Ajattelin kuitenkin jo näin hyvissä ajoin esittää pienen lahjatoiveen: Haluaisin

saamelaissukua

taidon kuunnella pohjoisen maan lauluja ja laulaa takaisin

aikaa palata Tenon varteen

vankat juuret johonkin paikkaan

monta litraa lakkoja

ja jos lisäksi onnistuisi

parantaa oikea jalka, haluaisin jo liikkua varomatta, kavuta ja ravata ja venyä

palauttaa otsatukka jotenkin järkevään kuosiin

,olisin kovin kiitollinen.

Ensi joulua odottaen,

Anniina

p.s. jos ei saamelaissuku onnistu, niin käy myös jokin muu vahvasti identiteettiin vaikuttava, pitkät perinteet minuun liittävä asia.

Häät!

On hauskaa huomata olevansa siinä iässä (vaikka tämä ilmaisu onkin kammoamani, ajatus siitä että tietyn iän mukana tulee itsestään ennalta määritellysti asioita vastaan), että lähipiirissä rakennetaan pysyvää, lupaudutaan toisille, oli se sitten kirkossa valan vannomista tai yhteisen huonekasvin ostoa.

Ja missä paikassa! Utsjoki hymyili uomillaan, minä tein kasvoihin kyynelillä juovia kuten moni muukin. Mennä naimisiin siellä mihin on juurtunut kun tunturit laulavat samaa laulua kuin ennenkin, kun talven viiman jäljet tuntuvat edelleen maassa, se on huikeaa.

Oli oman poron kieltä, hääjoiku, saamelaista pop-musiikkia, aitoja sanoja, kyyneleitä joka silmännurkassa, riehakkaasti tanssivaa juhlaväkeä, onnea hohkaava aviopari ja monta tyytyväistä huokausta: miten ihanaa toisten ilo onkaan jakaa.

Nyt en enää jaarittele, häistä kun kirjoittaa niin tulee väkisinkin vähän lattea olo, ei kaikella kuluneella ja käytetyllä voi ilmaista sitä kaikkea, joka jollain tavalla sopii niihin tuhansiin kliseisiin ollen kuitenkin samaan aikaan ihan omanlaistaan.

laiturikarkulainen

Mennä hetkeksi piiloon, lähteä hämärän hetkillä pakoon huoneiden raskautta.

Seinistä hohkaa kehotus töihin, ryhdistäytymiseen, sen teen pian, mutta ensin haluan jalkani järveen, tervehtimään suloisia särkiä, voisin olla vähän särki itsekin.

Laituri on salapaikka, tila ajatuksille ja hengittämiselle, turva ja pala tätä maata nyt kun vielä voin sitä varastoida.

Tämä kesä tuntuu ja lävistää ihon, se on hyvä, ihmisessä kuuluu olla jälkiä. Ilman jälkiä ei löydä takaisin, ei voi tietää itseään.

viimeiset Hollannista

Amsterdam ei ollut perinteisellä tavalla kaunis itsessään, vaan soman siitä tekivät leppoisat ihmiset ja kursailemattomuus, reiluus ja avoimuus.

Markkinakadut, joiden kojuissa goudat, munakoisot, paperipusseihin suljettavat leivät, neilikat, kiinalaiset rannekellot, posliiniset tuulimyllyt, sipulisillit, etikkakurkut.

Kahvilat, villamatot niiden lattioilla, taulut vähän vinksallaan seinillä, ihmisillä vaatteet jotka näyttävät sekunnissa kaapista temmatuilta. Tykkäsin Hollannin konstailemattomuudesta valtavasti, se kaikki viimeisen päälle puunaaminen, joka esimerkiksi Tukholmassa väsytti välillä valtavasti, oli tipotiessään (varmasti riippuu siitä, missä liikkuu, mutta sellainen kuva minulle jäi). Asuntolaivojen ikkunanpuitteiden maali rapisi hiukan ja kissat makoilivat hitaina penkeillä.

Kouluystävän solussa keittiön tiskivuori oli valloittamatta, parvekkeella porisi rasvakeitin. Eriparikupit kädessä istuimme nuhjuisilla sohvilla, kuuntelimme seinien suojasta hurjinta ukkosta, jonka keskelle olen koskaan joutunut.

Mietin miten ihana on palata keskemmäs Eurooppaa ensi syksynä. Nyt kun tärkeät vahvistuksetkin viimein saapuivat postitse, uskallan oikeasti ajatella uutta osoitetta, voisarvia ja kaunista kieltä, koppavia kassaneitejä ja consiergea.

Amsterdamista

Amsterdam, sata siltaa ja väsyneet jalat.
En vuokrannut pyörää, vaikka aikomus oli.
Ensi kerralla sitten, sillä palaan vielä, pidemmäksi aikaa. Kaksi iltapäivävisiittiä oli hyvä, mutta kaipasin sitä että voi kävellä aamiaiskahvilaan, silmäillä karttaa ja heräillä kahvikuppi kädessä, kuulla aamuruuhkan ja aistia kanavaan vetäytyvän yön paon.

Punaisten lyhtyjen alueelle eksyin vain vahingossa, yhden kujallisen verran. Kuva naisesta karmiininvärisessä ruudussa piirtyi tahattomsti mieleen pitkäksi aikaa. Halusin äkkiä karkuun, mielessä hyöri vain John Irvingin yksi kirja, olisiko ollut Leski vuoden verran. Muutenkin pakenin juna-aseman seudun hektisyyttä vähän kauemmas, dePijpiin, kanavavyöhykkeelle ja Haarlemiin. Niistä pidin!